Minä

Jo pienestä asti minusta on tuntunut siltä, etten oikein kuulu mihinkään. Olin aina liian erilainen, pidin eri asioista enkä aina ymmärtänyt muiden mielenkiinnon kohteita. Jopa näin suunnilleen yhdeksän vuoden jälkeen minusta tuntuu siltikin tältä.

Pienenä minulla ei ollut paljoa ystäviä. Saman tien varrella olevat ikäiseni tytöt eivät pitäneet seurastani, ja tajuan sen vasta näin jälkeenpäin.
Yritin kovasti kuulua joukkoon. Ostin samoja leluja kuin heillä, ja yritin kovasti kuulua joukkoon.
Silti minusta tuntui, ettei se riittänyt.

Onnekseni kuitenkin, löysin ihmisen, jota ei haitannut. Hän oli elämäni kohokohta. Häntä ei haitannut, että en tiennyt asioita, että olin vähän hidas, ja ehkä vähän yksinkertainen, tai että olin vähän erilainen. Hän ymmärsi ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minusta tuntui, kuin hän todella pitäisi seurastani (nyt muistetaan kuitenkin, etten muista lapsuudestani paljoa, mutta nämä ovat niitä tuntemuksia jotka ovat mieleen jäänyt). Hän ei asunut Helsingissä, mutta hänen isovanhempansa asuivat aivan meidän talon vieressä. Aina kun ystäväni tuli, minulla oli suunnattoman hauskaa.
Teimme aina jotain uutta ja jännittävää. Jopa asiat, joita olimme aikaisemmin tehneet, olivat aina erilaisia, sillä ystävälläni oli ihailtavan monipuolinen mielikuvitus. Ajatus saa minut haikeaksi, sillä me kasvoimme erillemme.
Se tapahtui hiljalleen, mutta toisaalta liian nopeasti. Kun tajusin tilanteen, oli jo liian myöhäistä.
En kuitenkaan jäänyt yksin, koska olin myös jossain välissä onnistunut löytämään toisen ystävän, joka hyväksyi minut juuri sellaisena kuin olen.
Hän oli täysin erilainen, teimme täysin erilaisia asioita. Löysin hänet omien kiinnostuksien kohteiden kautta. Mutta hän hyväksyi minut.

Se tunne ei tosin kantanut pitkälle, sillä vaikka hänen kanssaan en ollut yksinäinen, koulussa asia oli täysin erilailla.
Siellä myös, en oikein kuulunut mihinkään. En tiennyt, mitä halusin, mikä teki "itseni löytämisestä" hankalaa. Olin myös henkisesti hukassa. Liian monta asiaa tapahtui kerralla. En uskaltanut seurata sitä, mikä tuntui oikealta, sillä itsetuntoni oli pahasti hajalla, syystä tai toisesta, ja pelkäsin ihmisten puheita ja mielipiteitä.
Tietenkin, pelkään niitä yhä. On monia asioita mitä en viitsi tehdä, koska tiedän että vihaajia tulee olemaan. Enkä usko vielä olevani tarpeeksi vahva jättääkseni ne huomioimatta.

Nyt jättääkseni turhat draamavaiheet kirjoittamatta (koska tiedän, että niitä ei uskottaisi, vaikka kertoisin. Niin suolaisen dramaattisia ne ovat, aivan kuin jostain "teiniangstin käsikirjasta" kopioitu...), voin sanoa, että olen edelleen samassa tilanteessa, kuin nuorempana. Tietenkin erilaisella mittakaavalla, sillä asiat ja ihmiset muuttuvat.
Yhä minusta tuntuu siltä, kuin en kuuluisi mihinkään.
Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta joskus tuntuu kuin en kuuluisi tänne - koko paikkaan. Olen usein yksinäinen ihmisten seurassa.
Yhden asian kuitenkin olen oppinut vuosien varrella; olen oppinut löytämään ihmisiä, jotka oikeasti nauttivat seurastani, ja minä nautin heidän seurastaan. Vain minä voin auttaa itseäni löytämään sen jonkin, mutta tuki on aina arvostettua.
Ja ehkä jonain päivänä minun ei tarvitse olla yksinäinen ihmisten joukossa.
Hankalia asioita pyörii päässäni, liian paljon.
Miksei voi olla katkaisijaa, jolla ilkeät ja pahat ajatukset saa hiljaisiksi?