Ei taas ihanniiku elokuvissa

Vihaan aloittaa päivän riidalla (yksipuoleisesti, mulla on tapana vaan kuunnella kuinka mulle huudetaan, en osaa tapella), varsinkin jos syy on minun. Asiaa jää miettimään koko päiväksi ja tiedät että riidasta on tyhmä kertoa kellekään, koska oma vikahan se oli. 

Joskus mietin miten minusta tuli sellainen kuin nyt olen, ja miksi minä olen? Miten asiat olisivat jos minä en olisi minä vaan joku täysin muu? Olisinko yhtä onnellinen ja yhtä surullinen? Olisiko kaikki yhtä hyvin vai huonosti? Eläisinkö jonkun muun tilalla, ja tuntisin nykyisen itseni? Jos näin, voisin ehkä ymmärtää itseäni paremmin. Välillä nimittäin mietin miten kehtaan olla se joka olen. Tuntuu, etten osaa tehdä oikeita päätöksiä enkä mitään muutakaan oikein. Sanon, tulkitsen tilanteita ja henkilöitä väärin ja saan kärsiä siitä.

Jokaiselle on varmaan tuttu tunne jossa tuntuu, että joku puristaa rintakehässäsi pimeää myttyä, eikä päästä pois. Kun tuntuu, ettei saa edes hengitettyä kunnolla, niin pahalta tuntuu. Kun voisi tehdä ihan mitä vain että saisi sen pois. Henkinen kipu turruttaa, ja tuntuu kuin mikään ei voisi sattua enempää. Silloin ihmiset yleensä tekevät jotain pientä itselleen, aivan kuin varmistaakseen että kipua tuntee ja on elossa. Mutta sen ei pitäisi mennä niin.