Runoja, runoja ja runoja

Pahoitteluni tästä parin päivän tauosta, oon ollut väsyneempi kuin aikoihin. En tiedä mikä muhun on iskenyt, mutta äiti sanoo että se johtuu siitä että vietän liikaa aikaa koneella :D Se on varmaan aika totta...
No, yökylävierailu meni aika mukavasti, ja aika lennähti kuin siivillä. "Pieni" migreenihedarikaan ei paljoa menoa haitannut...Eikä se leffa todellakaan ollut mikään kummoinen :DD vähän ahdistava, mutta väsyneenä + päänsärkyisenä en jotenkaan osannut eläytyä tilanteeseen, jossa naista jahtaa limainen ja ällöittävä alien. Nams.
Samana päivänä lähdin iskän kyydillä kohti Jyväskylää, Hämeenlinnan kautta. Hämeenlinnassa käytiin kattomassa iskälle uutta erikoistyökoiraa, muttei tainnut napata vieläkään. Se ei saa olla liian suuri, eikä liian vanha. Näin mä ymmärsin. Paljon kaikkea hauskaa tapahtui matkalla, mutta mökillä oli taas yhtä hauskaa. Viihdyn siellä. Se on kotoisa ja pieni (ja kun tarkoitan pieni, niin se on pieni) mökki, jossa on juuri sopivasti kaikkea. Ja se, että yöllä kädelläni kävelikin hämähäkki (hyi hele....), ei paljoa haitannut. Automatkat on kivoja myös. Sinne, ja takaisin. Jotenkin vain aina masentaa ajaa takaisin kotiin... Olisi kiva viettää aikaa pidempäänkin siellä. Kirjaa lukiessa aika vierähtää nopeestikkin.


 Pakko sitä on silti arkeen palata joskus.

Ette varmaankaan tiedä tätä, mutta vaikeimpina hetkinäni harrastelen runoilua tunnepäiväkirjan ohella. Jep, näin on. Koen runoilun tietyllä tavalla vapauttavaksi ja kauniiksi (vaikken itse osaakaan kauniisti runoilla) tavaksi ilmaista itseään, tunteitaan ja ajatuksiaan. 
 Tässä pientä esimerkkiä yhdestä runosta minkä vääsäsin jonkin aikaa sitten.

" Ei sanat tule,

Sanat ei tottele,

Tunteita ei voi kuvata

Liian levotonta, liian turhautunutta, liian pelokasta.

Pelkään yrittää.

Ei kynä tanssi paperilla

Yhtä luonnollisesti kuin sen pitäisi

Sanat ei pelasta,

Ei tänään. "

Hehe... Ei mikään ihmeellinen, mutta itte pidän tuosta.

Pidän myös aikasemmin mainitsemaani "tunnepäiväkirjaa", kun tuntuu ettei ole muuta mihin purkaa kaikki. Hävettää myöntää, mutta en edes lähimmille ystävilleni kehtaa aina kertoa mikä minulla on, koska asia on aina niin mitätön josta itse teen suuren. Niinpä purkaan kaiken paperille. :D Se on aika kätevä tapa...

 Toisinaan koen myös tänne kirjoittamisen vääräksi, koska annan itsestäni liikaa esille... En tiedä mikä minua vaivaa näiden ajatusten kanssa. Miksi en uskalla kertoa tunteistani?  Mitä minä pelkään? Ei ole edes mitään pelottavaa.
Joo, ja sitten mennään psykologille - puhumaan matematiikasta. Missä kohti menee väärin? No ei kyllä ainaakan tässä...

Hups sori, tuli taas aika pirteä blogimerkintä. Pahoittelut... >__<'

Herkkupeppuilu on vakava tauti

Huhhuh... Tästä päivästä ei oikeen ookaan hirveesti kerrottavaa. Oon vaan niin helpottunu että on viimeinkin perjantai. Tuskin pelastun väsymykseltä tänäkään viikonloppuna, mutta saapahan nukkua pitkään.

En malta odottaa syyslomaa. Tai, no. En tiedä vielä onko siinä mitään odotettavaa, mitään ei ole vielä päätetty. Jos käy hyvä tuuri, lähdetään äitin kanssa syyslomalla jonnekin lämpimään paikkaan pariksi päiväksi<3 Loma jossain lämpimässä todellakin kuulostaa aika houkuttelevalta, varsinkin kun niin harvoin ikinä missään ulkomailla käyn.
Matkustamisessa kamalinta on aina lentokone. Olen vainoharhainen ja pelkään sen tippuvan, varsinkin kun viimeaikoina on niin paljon ollut kaikenlaista. Mulle on kyllä sanottu, etten saisi ajatella asiaa niin vakavasti koska tosi harvoin sattuu mitään lentokonetapaturmia. No mutta koitappa sanoa sosiaalisia tilanteita pelkäävälle ihmiselle että "keskustelua se vain on, ei mitään sen kummempaa". 

 Kirjottelen puhtaasta tylsyydestäni, sillä oottelenn ystävää saapuvaksi meille. En tiedä mihin aikoihin tää on tulossa, mutta toivottavasti ihan tän päivän aikana... :D Saadaan olla kahdestaan kotona, sillä iskä meni töihin ja äiti lähtee mökille. Tosiaan varmaan katsotaan jotain muka pelottavia alien-leffoja (ja loppujenlopuksi vain nauretaan miten typerältä elokuvat näyttää). Toivottavasti tää kaveri saapuu pian, koska mulla on kamala (herkku)nälkä. No okei, kumpaakin. Tekee mieli kaikkea mahdollista makeaa, mitä vaan löytyy. Kuivakakuista jäätelöön. Irtokarkit ja suklaat ja sipsit aaaa.. Mutta yleensä käy niin, että sitten kun herkkuja on saatavilla niin tulee helposti huono olo.. Damn! No mutta luultavasti ostetaan jotain ihan syömistä kanssa...
Ei ole kivaa kun kokoajan tekee mieli kaikkea epäterveellistä... Mitä olenkaan mennyt tekemään :DDDd 

Noh, katsotaan millon pääsen kirjottelemaan lisää. Heippatihei.

Ei taas ihanniiku elokuvissa

Vihaan aloittaa päivän riidalla (yksipuoleisesti, mulla on tapana vaan kuunnella kuinka mulle huudetaan, en osaa tapella), varsinkin jos syy on minun. Asiaa jää miettimään koko päiväksi ja tiedät että riidasta on tyhmä kertoa kellekään, koska oma vikahan se oli. 

Joskus mietin miten minusta tuli sellainen kuin nyt olen, ja miksi minä olen? Miten asiat olisivat jos minä en olisi minä vaan joku täysin muu? Olisinko yhtä onnellinen ja yhtä surullinen? Olisiko kaikki yhtä hyvin vai huonosti? Eläisinkö jonkun muun tilalla, ja tuntisin nykyisen itseni? Jos näin, voisin ehkä ymmärtää itseäni paremmin. Välillä nimittäin mietin miten kehtaan olla se joka olen. Tuntuu, etten osaa tehdä oikeita päätöksiä enkä mitään muutakaan oikein. Sanon, tulkitsen tilanteita ja henkilöitä väärin ja saan kärsiä siitä.

Jokaiselle on varmaan tuttu tunne jossa tuntuu, että joku puristaa rintakehässäsi pimeää myttyä, eikä päästä pois. Kun tuntuu, ettei saa edes hengitettyä kunnolla, niin pahalta tuntuu. Kun voisi tehdä ihan mitä vain että saisi sen pois. Henkinen kipu turruttaa, ja tuntuu kuin mikään ei voisi sattua enempää. Silloin ihmiset yleensä tekevät jotain pientä itselleen, aivan kuin varmistaakseen että kipua tuntee ja on elossa. Mutta sen ei pitäisi mennä niin.

Tahtojen taisto

Tiedättekö sen tilanteen kun onnistuminen  on ollut taattu ja epäonnistuminen mahdotonta, kunnes huomaatte että asia on ollut alusta asti aivan päinvastoin? Onnistuminen on mahdotonta ja epäonnistuminen taattu. Jep? Sitä minäkin. Pistää ketuttamaan, eikö totta?

Jokainen on varmaan joskus oman pienen mielensä sisällä taistellut oman itsensä kanssa jostain asiasta. Yleensä kyse on uskaltamisesta tai riskin ottamisesta. Dialogin voisi kuvitella menevän jotenkin näin:
"No emmä viitti... Mut kuitenkin... Jos mä nyt... En sentää..Eiku jos voisin...No en...Mut jos mä tekisin sen niin silloin sitä ja tätä...Mut entäs jos onkin että näin ja noin.." Kuulostaako tutulta? Sitä minäki. Ihmiset taitaa tehdä sitä enemmän tai vähemmän koko ajan, vaikkei siihen taida huomiota kiinnittää.

 Tänään oli aikalailla normi päivä, taas. Mitään ihmeellistä ei oikein ehtinyt tapahtua, kun heti ruokailun jälkeen koulussa lähdettiin Glorialle, jossa oli joku epämääräinen tanssiesitys. Öh, mitä siitä esityksestä nyt voisi sanoa? Välillä ihan hirvitti, välillä ei oikein tienny mitä ajatella ja välillä... No se oli aika huvittavaa :DDDd Oli hymy herkässä koko esityksen. Lavalla tapahtu niin paljon kaikkea, että välillä ehti vaan mielessään todeta että "oho tuollakin suunnassa tapahtuu". Useimmiten jäin seuraamaan sitä aikuisten miesten ..tanssahtelevaa tappelua ja välillä sitä miten ne naiset siellä riehuu.
Kun tanssijat lopussa kertoivat, miten olivat päätyneet tanssimaan, rupesin miettimään taas omaa tulevaisuuttani. Saanko minäkin joskus kertoa yleisölle miten päädyin uralleni,  vai työskentelenkö yksin tunkkaisessa huoneessa? Jotenkaan en osaa kuvitella itseäni työelämässä. Koulu on minulle arkea, se on jotain mitä on (lähes) aina tehty. Aamulla ylös ja kouluun säästä riippumatta. Ajatus siitä että pitäisi aikuistua, tienata oma elantonsa, tehdä töitä kuulostaa niin... vieraalta ja pelottavalta. Uudelta.



Niin useaan otteeseen vannotan itselleni, että "tänään sen teen!" tai "huomenna varmasti" ja silti jotain aina tapahtuu, mikä imee kaiken jaksamisen ja päädyn vain istumaan tähän toimettomana. En ole addiktoitunut nettiin, vaan ihmisiin yhteyden toisessa päässä. Joskus ne vaan menee omien tekemisten edelle.

Se tunne...

Jokanen varmaan pystyy samaistumaan tilanteeseen jossa olet halukas kertomaan jollekin jotain, mutta toista ei voisi vähempää kiinnostaa asiasi ja alkaakin selittää omaansa? No, minulle tämä on aikalailla arkipäivää. Harvoin jaksan aloittaa asiaani uudestaan ja kertoa jokatapauksessa, koska en halua saada vastausta "aijaa, aha" tai jotain muuta vastaavaa. Taidan olla itsekäs halutessani pientä huomiota ja kiinnostusta yst-, kavereiltani. Sitä odotellessa.

Päiväni oli tänään itseasiassa aika leppoisa. Sain nukkua noin tunnin pidempään ja todellakin tarvitsin sitä. Ja kaiken kukkuraksi koulupäivä oli jopa lyhyt. Koulupäivän jälkeen lähdin koulusta suoraan kaupungille kaveria tapaakseni. Pienten ostoskierrosten jälkeen (minulla ei ollut rahaa, tosin...) oli mäkkiruuan aika ja suurin osa ajasta menikin sitä syöden. On se aika herkkua, niin epämääräistä mömmöä kuin se onkin.

Kotiin tultuani no, istuuduin tähän ja rupesin kirjoittamaan. Mitään suurta tarinaa ei siis tästä päivästä saanut, mutta jonkinlaisen ainakin. Huomista odotellessa, jes.

Nyt bileet pystyyn!

Jes, ensimmäinen teksti. En uskonut pääseväni näin pitkälle.
 No, tässä sitä silti ollaan, kaikesta huolimatta. Yllätys? Toivottavasti ette yllättyneet liikaa.

Kuitenkin. En ole vielä oikein varma mistä kirjoitan, mitä kirjoitan ja kuinka paljon. Ajattelin, että tarvitsen vain paikan, jossa saan puhua suuni puhtaaksi, mielen tyhjäksi ja niin päin pois. Kaikkien ihmisten nimet vaihdan, mikäli sikäli mainitsen niitä ollenkaan. Tekstin laadusta en menisi sanomaan yhtään mitään, sillä se saattaa vaihdella. Väsyneenä/hysteerisenä saatan kirjoitella vähän ympäripyöreästi kaiken kun taas normaalissa/vihaisessa (joo tiedän, vastakohdat toisilleen oikein) mielentilassa saattaa tulla tarkkaa ja pitkääkin tekstiä. Kaikilla näillä mielialoilla on kuitenkin joku yhteys, ja kuten huomaat olemme siinä pisteessä ettei millään aikaisemmin kirjoittamallani selityksellä ole mitään merkitystä. Siinäpä teille aivopähkinä.

Näin heti kättelyssä voisin sanoa, että täällä käsittelen aika paljon "hankalia" tilanteita ystävyyssuhteissa, ja koitan ymmärtää mikä minusta tekee pahan ihmisen (jos tekee). Myös muutama lausahdus Pokémonista on odotettavissa, kuin myös anime/manga harrastuksestani. Teidän onneksenne tämä viimeisin mainittu on suurimmalta osalta jäissä, sillä olen hurjan laiska. Olen myös parantumaton poikarakkauden ystävä, joten jos ette siihen täällä törmää, olette hurjan onnekkaita. Nyt on siis aikasi juosta karkuun tai tulla lähemmäs. Täällä on hedelmäkakkuja.