Nevermind

No nyt ajattelin tehdä päivityksen, en tosin Desuconista, enkä edes Chibiconista joka ehti olla tässä välissä.

En itseasiassa ole itsekään ihan varma, miks rupeen kirjottamaan tähän nytten. Ehkä yritän löytää jotain inspiraatiota kirjoittamiseen syvältä itsestäni... Kirjoittamalla. Niinpä jos edelleen jatkat tämän lukemista, niin toivotan sinulle onnea, koska tästä ei teksti parane. Oikeesti.

En tietenkää nytten tiedä mitä tänne kannattais kirjoittaa, kun en masentaakkaan täällä jaksa, saati sitten keksi mitään hauskaa. :D Voi luoja.... Voisin kai tehdä pienen pikakertauksen menneestä kahdesta kuukaudesta.

Oon nyt siis vähän anti-social päällä, koska monta syytä.. En oo itseasiassa keksiny itsekään, miksi näin on, se vaan... On. Voi olla, että asiaan vaikuttaa riita kaverin kanssa.. Mutta en jaksa uskoo että se siitä. Ja minkälainen tää nytten on, niin sellanen että aina kun kaveri pyytää jonnekin/ehdottaa että mennään, saan jonkun hirveen ahdistuksen. Semmosen totaalisen "Do Not Want"- hetken. Joskus meen, jos en kehtaa jättää välistä. Tai sitten en, sanon joko että asia on niin, tai että pitää perheen kanssa olla.
Oon kai tajunnut aikustuvani tosi nopeesti, ja viettää aikaa mahdollisimman paljon perheen kanssa...
Tää saattaa kuulostaa hölmöltä 16-vuotiaan suusta, mutta niin se on.
Mä ku nyt aina olen ollut vähän erilainen niin kuin kaikki muut - monellakin tapaa. Mutta siihen nyt ei tartte syventyä sen enempää.

Oon myös ollut taas vähän sellasella "en tiedä mihin kuulun"-fiiliksellä. No se tietenkin kuuluu teini-ikään ja niin eespäin. Kaikki tuntuu pahalta.

Kaikille on varmaan tuttu tilanne, jossa te pahotatte OMAN mielenne OMILLA ajatuksillanne? Ai eikö? Mikä sua vaivaa?
Vitsi vitsi.
Mulla oli n. kahden viikon verran sellanen. Tunne, ettei riitä kellekään.
Tunne, että ihan sama mitä teet, aina sä satutat jotakuta. On niin perseestä ettei voi miellyttää kaikkia.

Ja nyt mua hirvittää kesäloma, joka on ihan parin kuukauden takana... En oo valmis olemaan sosiaalinen vielä, enkä tiedä kuinka pitkään ihmisten ymmärrys mun epäsosiaalisuuteen riittää.
Mulla jokatapauksessa on ehkä kai luultavasti kesätöitä, ja se tarkoittaa RAHNAAA!

Pärjäilkää.

olipakkopistäätäätaas

Fruide OUT.

Huomenna (tai itse asiassa tänään) on Desucon Frostbite, jonne oon menossa. Mulla ei oo ikinä jääny tää valmistautuminen näin pitkälle, mikä on kummallista. Koko illan oon vaan selannu Tumblria ja piirtänyt kaverille pientä kuvaa... Nyt, vaikka pitäis mennä nukkumaan, oon tehnyt kohta kaks tuntia nimilappua laukkuun (Siltä varalta että sen kautta joku tuttu tulis... epäilen, mutta aina kannattaa yrittää). Enää väritys ja päällistys ja sitten se on valmis!
Ja sitten pitää keksiä minkä laukun otan, että saan kaiken varmasti mukaan. Harmi ettei ole mitään yksinkertasta reppua. Mun reput on aina semmosia ihme väkkäröitä 8l

Pääsen myös hotelliin yöpymään kolmen muun kaverin kanssa! Jeee! Eipähän tartte nukkua kovalla lattialla, vaan pääsee ihan oikeeseen sänkyyn! Musta se on aina hubaa.

En cossaa mitään, meen enemmänki vaan jossain kivassa vaateyhdistelmässä ja toivon ettei mulle tuu kylmä. Laitan conin jälkeen tänne jotain kuvia mitä sain ostettua ja päivityksiä mitä tapahtui ja mikä on muuttunut. Ffff

PS.
<3

Let's put a smile on that face

Jeeh, joulu! Se tuli ja meni.
Oli ihan huba jouluaatto, vaikka jouduinki kärsimään päänsärystä lähes koko päivän. Lahjojen jälkeen pelattiin pelejä ja muuten vaan seurusteltiin. <3
Sain paljon kaikkee kivoja lahjoja, en jaksa listata, hähä. 

 

Eikö olekin hauskaa, miten yhden ihmisen puhe-/kirjoitustapa voi muuttaa oletustasi itsestäsi ihan kokonaan? Negatiivisella tavalla.

On tämä yksi henkilö, joka saa minut epäilemään itseäni enemmän kuin kukaan tai mikään. Aivan kuin hän näkisi vain huonon puoleni ja tuomitsee minut. Oma vikani kai, kun en näytä hyvää puoltani hänelle ollenkaan. En vain enää osaa. Liian monesti on hän kävellyt ylitseni.

On vain vaikea keskustella, kun tuntuu että mitä ikinä tahansa tapahtuukin, syy on aina minun.

Jep, tällainen tapaus.

Hän saa minut ajattelemaan, että ehkä kaikki hänen sanomansa ovat totta. Ehken mä oikeesti ole hyvä ihminen, vaan tunnevammanen joka vaan satuttaa ihmisiä ympärillään. Etten ajattele ketään muita kuin itseäni. Muut ovat erimieltä, mut nämä ajatukset eivät vain lähde vaikka kuinka yritän. Ehkä kaikki kauniit sanat ja piristys yritykset... Ehkä ne kaikki on vain mun päässäni, enkä mä todellisuudessa ole ollut kuin vaan ihminen, josta ei ole mihinkään...

Hups.

Miksi negatiiviset asiat porautuu mieleen paljon voimakkaammin kuin positiiviset...?

PS.
Rakkaus on jännä asia.
Korjaan - Ihastus.
Hassu juttu se. Ei ikinä voi tietää kestääkö se vai katoaako.
Vai lähteekö ja palaakin pian takasin.

A heart so trueee

Ajattelin nyt vähän piristää tätä paikkaa joulun kunniaksi! Aion tästä eteenpäin kirjoittaa useammin ja positiivisia tekstejä koska, damn, kukaan jaksa loputtomasti angstaamista kuunnella ! \o/
Niinpä, joulu on kohta täällä! o.o Enää kaks päivää, jestas.
Kaikista parhainta on se, että koulu on ohi. Tai siis, loma alkoi. Täytyy alkaa tsemppaamaan sitte koulun alkaessa, nyt rupee menemään vähän pelleilyks tämä touhu muuten.. Ei näin |D

Hei, karkkiblogia varten voi sitten lähettää ehdotuksia, jos haluaa jotain mielipidettä jostain herkusta. Älkää syöttäkö mulle tummaa suklaata ;_; On vaan pari, joista tykkään.
Eikä niistäkään puhuta nyt täällä, vaan jostain muusta.

Oon piirrelly viimepäiviä aika hurjasti, ja olen aika ylpeä kädenjäljestäni. Pikkuhiljaa.
Edelleen on.. öö.. kaksi tekemättä!  Muttakun se yks on vaikea ;__; Ffff en ikinä osaa tehä sitä mitä pitäis XD;;

Joulunodotuksia!

Minä

Jo pienestä asti minusta on tuntunut siltä, etten oikein kuulu mihinkään. Olin aina liian erilainen, pidin eri asioista enkä aina ymmärtänyt muiden mielenkiinnon kohteita. Jopa näin suunnilleen yhdeksän vuoden jälkeen minusta tuntuu siltikin tältä.

Pienenä minulla ei ollut paljoa ystäviä. Saman tien varrella olevat ikäiseni tytöt eivät pitäneet seurastani, ja tajuan sen vasta näin jälkeenpäin.
Yritin kovasti kuulua joukkoon. Ostin samoja leluja kuin heillä, ja yritin kovasti kuulua joukkoon.
Silti minusta tuntui, ettei se riittänyt.

Onnekseni kuitenkin, löysin ihmisen, jota ei haitannut. Hän oli elämäni kohokohta. Häntä ei haitannut, että en tiennyt asioita, että olin vähän hidas, ja ehkä vähän yksinkertainen, tai että olin vähän erilainen. Hän ymmärsi ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minusta tuntui, kuin hän todella pitäisi seurastani (nyt muistetaan kuitenkin, etten muista lapsuudestani paljoa, mutta nämä ovat niitä tuntemuksia jotka ovat mieleen jäänyt). Hän ei asunut Helsingissä, mutta hänen isovanhempansa asuivat aivan meidän talon vieressä. Aina kun ystäväni tuli, minulla oli suunnattoman hauskaa.
Teimme aina jotain uutta ja jännittävää. Jopa asiat, joita olimme aikaisemmin tehneet, olivat aina erilaisia, sillä ystävälläni oli ihailtavan monipuolinen mielikuvitus. Ajatus saa minut haikeaksi, sillä me kasvoimme erillemme.
Se tapahtui hiljalleen, mutta toisaalta liian nopeasti. Kun tajusin tilanteen, oli jo liian myöhäistä.
En kuitenkaan jäänyt yksin, koska olin myös jossain välissä onnistunut löytämään toisen ystävän, joka hyväksyi minut juuri sellaisena kuin olen.
Hän oli täysin erilainen, teimme täysin erilaisia asioita. Löysin hänet omien kiinnostuksien kohteiden kautta. Mutta hän hyväksyi minut.

Se tunne ei tosin kantanut pitkälle, sillä vaikka hänen kanssaan en ollut yksinäinen, koulussa asia oli täysin erilailla.
Siellä myös, en oikein kuulunut mihinkään. En tiennyt, mitä halusin, mikä teki "itseni löytämisestä" hankalaa. Olin myös henkisesti hukassa. Liian monta asiaa tapahtui kerralla. En uskaltanut seurata sitä, mikä tuntui oikealta, sillä itsetuntoni oli pahasti hajalla, syystä tai toisesta, ja pelkäsin ihmisten puheita ja mielipiteitä.
Tietenkin, pelkään niitä yhä. On monia asioita mitä en viitsi tehdä, koska tiedän että vihaajia tulee olemaan. Enkä usko vielä olevani tarpeeksi vahva jättääkseni ne huomioimatta.

Nyt jättääkseni turhat draamavaiheet kirjoittamatta (koska tiedän, että niitä ei uskottaisi, vaikka kertoisin. Niin suolaisen dramaattisia ne ovat, aivan kuin jostain "teiniangstin käsikirjasta" kopioitu...), voin sanoa, että olen edelleen samassa tilanteessa, kuin nuorempana. Tietenkin erilaisella mittakaavalla, sillä asiat ja ihmiset muuttuvat.
Yhä minusta tuntuu siltä, kuin en kuuluisi mihinkään.
Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta joskus tuntuu kuin en kuuluisi tänne - koko paikkaan. Olen usein yksinäinen ihmisten seurassa.
Yhden asian kuitenkin olen oppinut vuosien varrella; olen oppinut löytämään ihmisiä, jotka oikeasti nauttivat seurastani, ja minä nautin heidän seurastaan. Vain minä voin auttaa itseäni löytämään sen jonkin, mutta tuki on aina arvostettua.
Ja ehkä jonain päivänä minun ei tarvitse olla yksinäinen ihmisten joukossa.
Hankalia asioita pyörii päässäni, liian paljon.
Miksei voi olla katkaisijaa, jolla ilkeät ja pahat ajatukset saa hiljaisiksi?

No nyt ei mene hyvin...

Augh, Ihan kamalaa...
Hirveästi koulutöitä tekemättä, jotka pitäisi saada huomenna valmiiksi. Ja huomenna on koe.
Se ei tosin ollut aihe mistä tulin tänne kirjoittamaan, joten . . .

Se on outoa, miten on vaikea nukkua vaikka väsyttäisi. Saatan olla aivan naatti mutta silti pyöriä sängyssä tunnin verran ennenkuin nukahdan.
Ja sekin, että pystyn syödä päivässä kerran tai kaksi kunnolla, ennenku tulee huono olo.
Että tällästä...

Huomenna olisikin tarkoitus lähteä Hämeenlinnaan. En malta odottaa, siitä tulee niin kivaaaa !!1
No eipä minulla tässä muuta....

Ihottumaa ja jotain uutta

Kävin äitin kanssa tänäaamuna Dextran vastaanotolla huulien ihottuman takia. Huulieni törppöily alkoi normaalilla rohtumisella, mitä minulle tulee aina silloin tällöin talvisiin. Sitten kävi niin, että huuleni alkoivat kutista ja punertua suun ympäriltäkin. Se näytti ihottumalta, ja se oli minusta outoa koska huulien rohtuminen ei ole ikinä mennyt näin pitkälle...
Kuivuus levisi silmäluomeenkin, ja (muutenkin heikko) itsetuntoni rupesi kärsimään.
Niinpä tänään kävimme, ja sain kolmea eri lääkettä mukaan. Kaksi voidetta ja antibioottia. Voidetta huuliin ja silmille + antibioottia helpottamaan huulia muutenkin. Kumpa nyt auttaisi, ei tätä millään kestä.

Teini-ikään kuuluva ahdistus on muuten ehkä idioottimaisin keksintö mitä on. Ei tästä uskalla edes kertoa kenellekään...
Olen selvinnyt hyvin itsekseni myös, mutta on vain niin turhauttavaa, kun heti kun saa jalat alleen, joku tulee ja kamppaa. Tietämättään, kai.
Toivonmukaan.
En halua olla se joka tekee näin. Siksi yleensä pidän suuni kiinni ja puhun vasta, kun olen varma että jotakuta kiinnostaa eikä ole vain että "aijaa" tai "jaa" tai, mikä pahin "ei kiinnosta". Se on aika kova pala kuulla tuo, tilanteesta huolimatta.
Mutta joka kerta nousen takaisin jaloilleni, se on varma.

Olen muuten ruvennut lukemaan uutta mangaa, Nabari No Ou:ta. Hämmentävästä alusta huolimatta se on aika mielenkiintoinen. Olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa ja katsonut seitsemän jaksoa. Ihan suositeltavissa oleva. Itse pidän mangasta enemmän, mutta anime on toteutettu hyvin myös. Taistelukohtaukset on hienosti hoidettu, liikkuvat sulavasti eivätkä ns. tökkivästi... Jännittävää.
Voisin jatkaa kyseisen sarjan lukemista, kun tässä kerrankin on aikaa sellaiselle. Viikonloppu<3

En ole vielä ehtinyt löytää omaa lempihahmoa (johon takerrun kuin koala puuhun), koska kaikissa hahmoissa on mielenkiintoiset puolensa.
Ihan hyvää vaihtelua sinänsä, kun on reilu vuoden jo pokemonia fanittanut. Fanitushan ei ole kadonnut, pokemon on kokonaisuutena minulle edelleen läheinen, mutta ajattelin kokeilla jotain uutta välillä :3

Morjens~!